Urheilijaksi kasvulle hyvä ympäristö ei latista lasta, vaan kaikki saavat tuntea pärjäävänsä. Silloin into harrastamiseen säilyy, sanoo liikuntapedagogiikan professori Jarmo Liukkonen.

Urheilukasvatuksen päätehtävinä Liukkonen pitää kasvamista urheiluun, mutta myös kasvamista urheilun avulla. Urheilu edistää hyvinvointia, ja sivutuotteena saattaa syntyä myös menestyvä urheilija. Urheilijaksi kasvulle hyvä ympäristö tukee jokaisen lapsen ja nuoren kyvykkyyden kokemuksia. Liukkonen muistuttaa lasten olevan tärkeässä harrastuksessaan hyvin haavoittuvaisia.

”Jos vertailu on kovin normatiivista, samat lapset ja nuoret ovat toistuvasti muita huonompia. On hirveän tärkeää, että kilpailullisen puolen lisäksi keskityttäisiin oman edistyksen seurantaan ja sen tukemiseen”, Liukkonen sanoo.

Sisäisen urheilumotivaation taustalla ovat kyvykkyyden kokemisen lisäksi itsemääräämisen ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tarpeet. Liukkosen mukaan lapsella pitäisikin olla urheiluseurassaan päätösvaltaa osallistua häntä koskevan toiminnan suunniteluun ja tavoiteasetteluun. Taidoista riippumatta jokaisella tulee olla merkittävä rooli.

”Heti, kun he ovat sen ikäisiä, että osaavat ottaa kantaa. Esimerkiksi Ruotsissa urheiluseurojen johtokuntaan kuuluu yleensä myös nuoria. Tällöin harrastuksesta tulee ’meidän juttu’, jolloin sitoutuminen ja harrastuksessa pysyminen ovat suurempaa. Ohjaajan tulisi myös saada vanhemmilta tärkeitä tietoja siitä, mitä lapsi on kotona harjoituksista puhunut”, Liukkonen sanoo.

Hyvässä kasvuympäristössä toiminta on myös liikunnallisesti monipuolista, sisältäen puissa kiipeilyä, leikkiä ja kisailuja varsinaisten urheilulajien lisäksi.

”Vaihtelevat liikuntamuodot tarjoavat useimmille kyvykkyyden kokemuksia”, Liukkonen sanoo.

Lapsen vai vanhemman harrastus?

Sosiaalista yhteenkuuluvuutta tuo, kun kaikki viihtyvät porukassa ja kokevat kuuluvansa joukkoon. Tällöin kilpailutilanteessakin on hyvää mieltä. Hyvässä kasvuympäristössä a ja o on kuitenkin muistaa, että toiminta on suunniteltu ja toteutettu nimenomaan lapsia varten. Niin kauan kuin lapsi tai nuori viihtyy harjoituksissa ja lähtee sinne mielellään, suuretkaan harjoitusmäärät eivät ole haitaksi hänen kehitykselleen.

”Vanhemmilla on omia ajatuksiaan ja odotuksiaan lastensa harrastuksista. Valmentajalle valmentaminen on harrastus. Vaarana on, että lapsen harrastuksesta tulee enemmän vanhempien tai valmentajan juttu. Pitäisi aidosti miettiä lapsen näkökulmaa: onko lapsesta kiva lähteä harjoituksiin, onko urheilu lapselle kivaa vapaa-aikaa vai harmittaako lasta, ettei ole aikaa leikkiä”, Liukkonen sanoo.

Teksti: Heidi Lehikoinen (Nuoren Suomen nettisivuilla)