Valmentaja antaa aikansa kaupunginosan kersoille mitättömästä korvauksesta...

10.10.2012

Kolumni

Riskisijoitus

Kreetta Onkeli   

Työelämässä ei ole kasvattajaseuroja. Yrityksille on tärkeintä tahkota voittoja. Seuratoiminta on vapaaehtoistyötä. Joskus sieltä putkahtaa loistava urheilija tai muu nero. Hän kiinnostaa yrityksiä vasta menestyneenä.

 

Jos urheilija ei pärjää tai hän mokaa, yritys ohjaa hänet nopeasti ovesta. Olemme siveitä bisnesmiehiä, yritys ylpistelee. Vai niin. Minä ainakin arvostaisin firmaa, joka seisoisi pulaan joutuneen takana.

Silläkin tavalla työelämä poikkeaa seuratoiminnasta.

Jokaisella junioriseuralla on valmentaja, joka on tehnyt itsensä korvaamattomaksi. Hän vastaa kolmenkymmenen junnufutaajan harrastuksesta. Hän ajaa hiukan vanhempaa autoa kuin isät, jotka tiputtavat pojat maastureistaan kentän laidalle. Tämä tapahtuu aivan harrastuksen alussa. Maksettuaan harrastusmaksun isät ajattelevat: se oli siinä. Vanhempia ei nähdä kentän laidalla moneen vuoteen. Valmentaja ja isä eivät tunnista toisiaan.

Kun lapsi päästää maalin, valmentaja kannattelee lasta henkisesti. Hän ohjaa erilaiset lapset sietämään toisiaan. Hän juoksee lähimetsässä noukkimassa keskittymishäiriöiset ja etsii kassin pohjalta vanhat kalsarit sille, joka laski housuun.

Jos joku isä tai äiti on sattunut kentän laidalle, ja kuulee valmentajan karjaisevan ”kaikki riviin”, vanhemmat järkyttyvät. Sähköpostit suihkivat, kun valmentajan persoonaa analysoidaan. Kukaan ei tule ajatelleeksi, että myös valmentaja on aviomies, isä ja työntekijä. Hänellä on samat paineet elämässään kuin miehillä, joiden aika ei riitä.

Ei tietenkään riitä, koska aika on rahaa. Seuratoiminnassa ei raha pyöri. Valmentaja antaa aikansa kaupunginosan kersoille mitättömästä korvauksesta.

 

Järjestetään kokous. Sinne saapuu kolme äitiä ja yksi isä. Äidit ovat aktiiveja jo muiden lastensa seuroissa, mutta venyvät myös tähän. He ryhtyvät huoltajiksi, jotta valmentaja saa opettaa tekniikkaa lapsille, joiden isillä menee myöhään optiojahdissa.

Miesaktiivi on visionääri. Hän puhuu äidit pyörryksiin, mitä kaikkea joukkue voisi tehdä. Niin, hän puhuu. Toteutuksen taso uupuu.

Sitten jossakin yli tuhat henkeä vetävässä tilassa joku hullu ampuu sivullisia. Lehdessä lukee, että kansakunnan on eheydyttävä. Yhteisöllisyys on päivän sana.

Mikäpä olisi seuratoimintaa oivallisempi tapa kokea yhteisöllisyyttä? Kentän laidalla heitetään tittelit veks.

Kolme äitiä järjestää turnauksen. On kuljettu lakki kourassa firmasta firmaan ja saatu ilmaista leipää.

Äkkiä kentän laidalla velloo porukkaa. Valmentaja ei löydä seasta lapsiaan, koska vanhemmat täyttävät vaihtoaition ja supisevat ohjeita: älä syötä vaan puske yksin läpi. Valmentaja käskee vanhemmat toiselle puolelle.

Se on kardinaalimunaus. Koska vanhemmat eivät tunne toisiaan, ainoa yhteinen puheenaihe on valmentaja. Hän saa kuulla kunniansa, sillä kuten jalkapallossa joskus voi käydä, oma joukkue ei aina voita. Vanhemmilla on loistava ja omaperäinen ratkaisu: jaetaan lapset hyviin ja huonoihin.

Yhden turnauksen jälkeen vanhemmilla on syvällistä tietoa siitä, kuka lapsi on lahjakas. Muut lapset ovat ruukkumultaa, josta tämä upea taimi versoo.

Valmentaja on eri mieltä. Hänelle on tärkeintä ryhmä. Sana ”ryhmä” on vanhemmille kirosana. Heidän lapsensa ovat yksilöitä. Okei, mutta miksi he harrastavat joukkuelajia? Vanhempien kesken alkaa täysi rähinä. He jakautuvat etupiireihin. Toisten arvosteleminen on kiehtova oikotie itseluottamukseen.

Valmentaja lopettaa. Palkataan parempi mies, vanhemmat näppäilevät toisilleen. Uutta valmentajaa ei löydy. Ei ole miehiä, jotka antavat vapaa-aikansa vieraille lapsille rakkaudesta lajiin, ja jotka kantavat vastuuta kaupunginosansa perinteistä, kuten jalkapalloseurasta.

Professori Marko Terviö on kaivannut seuratoiminnasta mallia työelämään. Paljon lahjakkuutta jää hyödyntämättä. Seuratoiminta on ongelmallista, koska sen aineksena on lapsi. Lapsi on riskisijoitus. Lapsen tulevaisuus on suurempi mysteeri kuin yrityksen. Ehkä siksi työelämässä ei ole kasvattajaseuroja. Eikä kohta muuallakaan.

Kreetta Onkeli on kirjailija.

Lähde: http://www.talouselama.fi/kolumni/riskisijoitus/a2070785